http://sudenmarja.blogspot.com/

tänne.

 

Jotakin oli kehiteltävä tämänkin blogin hengen pitimiksi. Aloin siis jälleen kirjoittaa. Valitsin ensimmäiseksi aiheekseni ajan, sillä tuntui tarpeelliselta alkaa jostakin. Ja siihenhän aika on erinomainen aihe.. vai onko?

 

Joka tapauksessa..

..elämäni on muuttunut sitten edellisten kirjoitusten. Aikakokemukseni on tällä hetkellä pysähtynyt, jotenkin kelluva. Olen saanut lapsen. Huhtikuun lopulla poistuin työpaikaltani, ja sen jälkeen minun ei ole tarvinut juurikaan ajatella aikatauluja. Ei sovittuja palavereja, lukujärjestyksiä, asiantuntevia lausuntoja, saati henkilökohtaisia opetussuunnitelmia, työhyvinvointikyselyitä tai kehityskeskusteluja. Minun tehtäväni on nyt elää hetkessä.

Tein muutama vuosi sitten kuvan ja tekstin, jossa käsittelin sen hetkistä aikakäsitystäni.

 

             

 

Huokaan helpotuksesta ajatellessani, mistä kaikesta jään nyt ulkopuoliseksi.

Ja tuleehan meille Hesari, josta voin aina tarkistaa mikä päivä on.

 

Olen päättänyt palata kirjoitusten pariin.

Kylläpä oli virkistävää olla tänään Kiasmassa kahdenkymmenenyhden ekaluokkalaisen ja yhden tokaluokkaisen kanssa.
"Voi ei, loppuks tää jo!" kuului porukasta, kun opastus oli ohitse.
Kaikkien mielestä museossa oli ollut huisin hauskaa. Lapset olivat mitä parhaita nykytaiteen vastaanottajia. Kukaan ei ihmetellyt, miksi museoon oli tuotu mitä ihmeellisempiä vempaimia, ja miksi joku kutsui niitä taiteeksi. Kelläkään ei ollut valmiita ennakkoluuloja siitä, millaista taiteen kuuluisi olla. Lapset kertoivat ajatuksiaan ja ideioita liittyen teoksiin. He kertakaikkiaan toimivat paikanpäällä juuri niin avoimesti, kuin nykytaiteen museossa kuuluukin.
Keskustelimme retken jälkeen omassa luokassa teoksista, ja oli ihanaa huomata se aito kiinnostus, joka lasten kommenteista huokui!

Mahtavaa ajatella, että tämänpäiväisen retkemme kulttuurinen ja yhteiskunnallinen merkitys lienee suurempi kuin arvaammekaan. :)

Huomasin tänään erikoisen asian: olen alkanut ikävöidä kirjoittamista.
Kirjoitan nykyään vain liitutaululle.
Eikä kynän ja paperin välinen työsuhde toimi minun kohdallani edelleenkään hyvin. Tietokoneella olen käynyt lukemassa Helsingin Sanomat ja tarkistamassa sähköpostin ja facebookin pikaisesti.

Sanojen sijaan sävelien kanssa olen työskennellyt viime aikoina runsaastikin. Niin paljon, että en malta lopettaa. Mitä enemmän olen musiikin kanssa tekemisissä, sitä enemmän haluan olla. Vihdoin tuntuu, että puolentoista vuoden ahkera laulutreeni alkaa tuottaa tulosta. Olen koukussa.


Työ alkaa luistaa myös koulussa. Se tuntuu päivä päivältä luontevammalta, ja luulen, että se sopii minulle hyvin.
Koti on vaihtunut, ja uusi on keskeneräinen. Mutta elämä on keskeneräisyyttä.
Kyllä minä sen kestän.